Kirjain keskellä

 Kirjallisuutta on nykyisin tarjolla peräti kolmessa eri muodossa, joista yksi on kuuntelemista eikä lukemista. Nämä ovat tietenkin se perinteinen painettu fyysinen kirja, sähköinen kirja eli e-kirja ja kolmantena kuunneltava äänikirja. Kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Fyysinen painettu kirja on kirjojen keräilijän ratkaisu. Vain fyysinen kirja on niin sanotusti oikeasti olemassa, eikä sen lukemiseen tarvita mitään ylimääräistä. Hyllyssäni on muutama 1920-luvulla painettu teos, ja voin koska tahansa ottaa ne käsiini ja ryhtyä lukemaan. Tarvitsen vain riittävästi valoa nähdäkseni tekstin, ja näin 100-vuotias teksti on sisäistettävissä. Akun loppuminen ei tahtia haittaa sähkökatkosta puhumattakaan. Huonoksi puoleksi voi laskea sen, että jos fyysisen kirjan johonkin unohtaa tai vesilätäkköön pudottaa, on ostettava uusi kappale sen sijaan, että vain lataisi palvelimelta uudemman kerran tiedoston. Ja jos johonkin matkustaa, ei matkatavaroihin mahdu kovinkaan suurta kirjastoa muka

 Olen jo pitkään ja monesta eri paikasta kuullut painotettavan sitä, kuinka tärkeää on saada kirjan aloitus vetäväksi ja onnistuneeksi. Olen samaa mieltä sikäli, että ensimmäisten sivujen tulee ehdottomasti kaapata lukijan huomio, tai muuten kirja uhkaa jäädä lukematta. Sen sijaan olen osittain eri mieltä siitä, että ensimmäiset 2-3 lausetta olisivat ensiarvoisen tärkeitä. Hieno juttu tietysti, jos ovat, mutta välttämätöntä se ei ole. En itse asiassa edes muista kovinkaan monen kirjan aloitusta, vaikka lukemieni kirjojen tarinoita noin yleisesti muistan paljonkin. Kolme aloitusta on jäänyt mieleen, kun oikein pinnistelin muistiani. ”Mustiin puettu mies pakeni autiomaan halki, ja revolverimies seurasi hänen jälkiään.” Näin alkaa Stephen Kingin moniosaisen romaanisarjan Musta torni ensimmäinen osa Revolverimies. Aloitus on täydellinen. Se tiivistää yhteen lauseeseen paljon tärkeää tietoa tulevasta. Ensin selviää tarinan pahis (”mustiin puettu mies”), sitten kerrotaan tapahtumapaikka (”

  Julkaistu  23. marraskuuta 2013 kello 17.55 Gamereactorin blogissa. Käytän blogahduksessani englanninkielisiä lainauksia ja ilmoitan lähteeni sen mukaisesti. Vakavasti otettavassa tutkimuskirjallisuudessa lähteet ilmoitetaan toisin. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tehdä väitöskirjaa, vaan kirjata ylös oppimiani asioita innostaen ehkä muitakin perehtymään samaan aihepiiriin. Shinobin aika Aivan aluksi kannattaa unohtaa melkein kaikki, minkä on sisäistänyt elokuvista ja peleistä. Ninja eli oikeammin shinobi no mono  oli keskeinen osa itämaista sodankäyntiä vuosisatojen ajan. Säilyneiden dokumenttien perusteella shinobien kulta-aika oli noin 1300-luvulta 1600-luvun alkupuolelle. Tämän jälkeen yhteiskunnallisten olojen muuttuessa myös ninjojen merkitys väheni. Viimeinen naula arkun kanteen tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun keisari Meiji  (1852-1912) modernisoi Japanin armeijan ja lakkautti samurailuokan vuonna 1876. Siinä sivussa myös ninjat lakkasivat olemasta. Nykyaikana ei sii

  Julkaistu  17. joulukuuta 2022 kello 14.22 Gamereactorin blogissa. Poe, Edgar, Allan, Kootut kertomukset, s. 1028, Teos 2017 Doyle, Arthur, Conan, Sherlock Holmesin seikkailut I ja II, s. 852, WSOY 1984 Perinteisesti olen lukenut enemmän romaaneja kuin novelleja, enkä ole arastellut silloinkaan, kun tarinassa on enemmän kuin 1000 sivua. Päätin kuitenkin lukea yleissivistykseksi Edgar Allan Poen  (1809-1849) Kootut kertomukset, johon on suomennettuna laitettu kaikki kirjoittajansa novellit. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki tarinat ovat omia itsenäisiä kokonaisuuksiaan, ja yllättäen tämä osoittautui ongelmalliseksi. Kootut kertomukset -teosta ei voi lukea rennosti kuin tiiliskiviromaania ikään, vaan jokaista tarinaa on lähestyttävä erikseen. Toisin sanoen se sama uuden tarinan lukemisen prosessi on aloitettava aina alusta. Kuka on kertoja? Milloin ja missä tarina tapahtuu? Ketkä ovat päähenkilöitä? Mikä on tarinan lajityyppi? Tiiliskiviromaania lukiessa tätä aloitusprosessia

  Julkaistu  12. marraskuuta 2022 kello 09.37 Gamereactorin blogissa. Montefiore, Simon, Sebag, Romanovit 1613-1918, s. 908, WSOY 2017 Viimeisten vuosien aikana olen syystä tai toisesta keskittynyt ennen kaikkea Pohjois-Amerikan alueen historian lueskeluun, ja perehtynyt amerikkalaisten kirjailijoiden tuotantoon. Kaiken aikaa olen tiennyt sen, että jossain vaiheessa haluan perehtyä myös venäläiseen menneisyyteen hieman paremmin. En halunnut päästää itseäni helpolla, joten aloitin lukemalla rapia 900-sivuisen tietokirjan Romanovit 1613-1918 . Kyseisen suvun tsaarit hallitsivat Venäjää yli 300 vuotta, ja ymmärrettävästi tuon ajan pitkä varjo vaikuttaa edelleenkin Venäjällä. Kirjan käsittely etenee juuri niin kuin voisi olettaakin. Aloitetaan sekasortoisesta ajasta, jonka päätteeksi valtaan nousee ensimmäinen tsaari. Vastaavasti lopetetaan sekasortoiseen aikaan, jonka päätteeksi viimeinen tsaari luopuu vallasta, ja syntyy Neuvostoliitto. Venäjän nykyinen presidentti Vladimir Putin  on kut

  Julkaistu  11. helmikuuta 2022 kello 20.15 Gamereactorin blogissa. Kirjoitin joulukuussa 2011 Gamereactorille arvion Joe Johnstonin  ohjaamasta elokuvasta The Wolfman , ja annoin numeroksi täyden kympin. Näihin päiviin asti minulle on kuittailtu asiasta. Pätkääkään en silti kadu, ja olen arvion kirjoittamisen jälkeen katsellut saman elokuvan uudelleen ainakin kaksi kertaa. Vuosien ajan mielessäni pyöri epätasaisin väliajoin ajatus omasta ihmissusitarinasta. Kun sitten koronaviruksen jylläys alkoi, löysin itseni hiljaisesta asunnosta omien ajatusteni kanssa, ja aikaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Vanha tarinaidea alkoi näin elää omaa elämäänsä. Lopulta tunnustin jotain tärkeää itselleni: tarina jättää rauhaan vasta sitten, kun se on kerrottu. Ihmissusitarinoissa sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, sillä niitä on kerrottu satojen vuosien ajan. Tarvitsin siis jonkinlaisen oman näkökulman kuluneeseen aihepiiriin. Ensimmäinen päätös oli sijoittaa tarina itselle tuttuun ympäristöön eli Suomee

  Julkaistu  2. helmikuuta 2022 kello 19.20 Gamereactorin blogissa. Shirer, William L., Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho I, s. 716, toinen painos, Gummerus 1994 Shirer, William L., Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho II, s. 638, toinen painos, Gummerus 1994 Käytin melkein vuoden raskassoutuisen historiaeepoksen lukemiseen. Kannattiko? Olin jo teini-ikäisenä kovasti kiinnostunut historiasta. Näin muistini mukaan 15-vuotiaana kirjakaupan ikkunassa kaksiosaisen tiiliskivieepoksen, jonka kannessa komeili musta hakaristi punaisella pohjalla. Kyseessä oli amerikkalaisen lehtimiehen, William L. Shirerin  (1904-1993), kaksiosainen tutkimus, ja tarkemmin sanottuna sen suomenkielisen laitoksen toinen painos. Alun perin vuonna 1960 julkaistu teos käsittelee niin sanotun Kolmannen valtakunnan eli Hitlerin Saksan nousun ja tuhon (1933-1945). Pitkälti juuri tämän Saksan toimien seurauksena käytiin aikanaan toinen maailmansota (1939-1945), johon Suomikin osallistui. Tuolloin teininä 1990-luvulla e

  Julkaistu  28. heinäkuuta 2020 kello 18.31 Gamereactorin blogissa. Blogiani seuranneet ovat varmasti huomanneet, että pelien ohella olen kiinnostunut historiasta. Vaihtelevasti teinistä asti minua on kiinnostanut myös Suomen historian ne sotaisat ajat. Väinö Linnan   Tuntemattoman sotilaan  luin ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, enkä tykännyt yhtään. Silloin siis. Täällä Pohjantähden alla  oli vuorossa muutama vuosi sitten, ja olihan se hyvä. Varsin pitkään on elänyt takaraivossani ajatus kirjoittaa jostakin toiseen maailmansotaan liittyvästä. Kirjoja samasta aiheesta on kuitenkin jo tehty niin tuhoton määrä, ettei yleiskatsauksen tyylisessä selvityksessä olisi mitään mieltä. Olennaista olisi siis löytää aiemmin tutkimatta jäänyt näkökulma ja mieluiten sellainen, josta juuri minä olisin paras kertomaan. Kotoa lapsuudesta muistan muun muassa sen, että äiti harmitteli aina, ettei isänsä koskaan sotareissustaan juuri mitään puhunut. Ikänsä vuoksi isoisäni oli ollut liian nuori osallistua

Julkaistu  7. lokakuuta 2019 kello 19.39 Gamereactorin blogissa. Haluan osoittaa kiitokseni omille peruskoulun ja lukion opettajilleni. En aina osannut heidän työtään arvostaa silloin kloppina, mutta nyt ymmärrän monta asiaa paremmin. Vaihtelevalla lämmöllä muistelen kaikkia äidinkielen opettajiani. Seitsemän veljeksen pakollinen lukeminen, luokan edessä pidetyt esitelmät milloin mistäkin aiheesta, suomen kielioppi ja pakolliset teatterikäynnit. Miksi pitäisi käydä teatterissa, kun elokuvissa on mukavampaa? Nyt ymmärrän. Miksi minun pitää opetella sen kielen kielioppia, jonka jo osaan? Nyt ymmärrän, koska muistelen Leena Vakkilaisen opettamaa verbioppia melkein päivittäin. Yläasteen Elisa Ritvasalolle haluaisin sanoa, että minä sain lopulta luettua sen Täällä Pohjantähden alla loppuun. Ja anteeksi, että esitelmäni Väinö Linnasta kesti 45 minuuttia eli koko oppitunnin. Mieleen on jäänyt myös lukion Ritva Hiltunen , joka paperit kourassaan kirjaimellisesti tanssahteli luokkaan keskus