Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim
Julkaistu 10. syyskuuta 2017 kello 16.00 Gamereactorin blogissa.
1900-luvun alkupuoliskon eräs merkittävimmistä suomalaisista on varmasti vanhoilla päivillään Suomen marsalkaksi nimitetty Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951). Suomen itsenäisyyden juhlavuonna on kirjakauppoihin tullut melkoinen määrä niin uusia kirjoja kuin uusintapainoksia hieman vanhemmista teoksista. Ne joita asia ei ihan niin paljoa kiinnosta, saavat perustiedot vaikka Wikipediasta.
Olen kuluneen
vuoden aikana perehtynyt vapaa-aikanani Suomen lähihistoriaan, ja hyvin
nopeasti huomasin sen, miten massiivinen määrä teoksia juuri Mannerheimista on
kirjoitettu. Listaan alla sekä jo luettuja että vasta vuoroaan odottavia
teoksia aiheesta. Kyseessä ei ole mikään kattava katsaus Mannerheim-kirjallisuuteen,
vaan kuvaus omasta itseni sivistämisen projektista, joka jatkuu edelleen.
Askellettu taival
1. Suomen
Marsalkka C.G. Mannerheim, Meri, Veijo, s. 454, WSOY 1990.
Ehkä parhaiten
kirjailijana tunnetun Veijo Meren elämäkerta Mannerheimista oli se ensimmäinen,
jota minulle suositeltiin. Merellä on selvästi ollut käytössään huomattavan
paljon tarinoita Marskista, eikä kirjoittaja ole aina onnistunut luomaan
luontevaa sidosteisuutta tarinasta toiseen siirryttäessä. Ei ehkä se paras
mahdollinen aloituspiste, mutta sain joka tapauksessa mukavan kokonaiskuvan.
Teoksen ote on erittäin syvästi kohdettaan kunnioittava.
2. Mannerheimin
ja Rytin vaikeat valinnat: Suomen johdon ratkaisut jatkosodan käännekohdassa,
Visuri, Pekka, s. 399, Docendo 2015.
Kirjakaupan
alelaarista alle kuudella eurolla mukaani lähti Pekka Visurin tutkimus Suomen
poliittisen ja sotilaallisen johdon tekemistä ratkaisuista jatkosodan aikana ja
hieman sen jälkeen. Kyse oli tasapainoilusta idän ja lännen välissä, ja tässä
suurimman vastuun kantoivat toki presidentti Risto Ryti ja Puolustusvoimien
ylipäällikkö Gustaf Mannerheim. Lukukokemuksena hyvinkin perusteellisesti
aikakautensa tapahtumia selostava, ajoittain hieman raskassoutuinen kirja. Koen
kuitenkin lukemisen hyödylliseksi varsinkin siksi, että halusin ymmärtää
avainkaksikon kertomia syitä tekemilleen ratkaisuille.
3. Mannerheim,
Turtola, Martti, s. 310, Tammi 2016.
Paikallisessa
kirjakaupassa näkyvällä paikalla ollut Mannerheim on ansiokkaasti sotahistoriasta
useita teoksia tehneen emeritusprofessori Martti Turtolan käsialaa. Kirja
itsessään on eräänlainen vastaveto muille Mannerheim-opuksille, joten teosta ei
voi suositella ensikosketukseksi aihepiiriin. Turtola on pyrkinyt kertomaan
asioita, joita ei ole aiemmin julkisuudessa juurikaan käsitelty. Kirjailijan
muihin teoksiin verrattuna tämä vuoden 2016 Mannerheim-kirja on ehkä
kirjoittajansa heikoin teos. Silti ehdottomasti lukemisen arvoinen se on niille,
joilla on jo kohtuulliset pohjatiedot Mannerheim-tutkimuksesta.
4. Eripuraa ja
arvovaltaa: Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen,
Laaksonen, Lasse, s. 495, Docendo 2014.
Eripuraa ja
arvovaltaa on oiva ikkuna niin keskeisiin toisen maailmansodan sotatapahtumiin
Suomessa kuin niiden taustalla vaikuttaneisiin kenraaleihinkin.
Johtamisopillinen näkökulma tekee aiheesta omalla tavallaan ajattoman, jolloin
sitä voi suositella historianörttien ohella myös henkilöstöjohtamisesta
kiinnostuneille. Kuivakan akateeminen esitystapa tekee lukukokemuksesta hieman
raskaan, mutta lopulta palkitsevan.
5. Mannerheim:
presidentti, sotilas, vakooja, Clements, Jonathan, s. 334, Docendo 2014.
Alun perin
englanninkieliselle yleisölle suunnattu yleisteos Mannerheimista, joka
keskittyy ennen kaikkea tulevan marsalkan vaiheisiin Itä-Aasiassa hänen
toimiessaan Venäjän tsaarin palveluksessa. Suomalaiset teokset ovat yleensä
ymmärrettävistä syistä hyvinkin suomikeskeisiä, joten brittiläisen
historioitsijan ulkopuolisempi näkemys on tervetullut. Käännös jättää ajoittain
toivomisen varaa erityisesti käytettyjen sanavalintojen osalta, mutta muuten
kyseessä on helppolukuinen yleisteos. Clementsin Mannerheim on ehkä paras
neljän euron pokkari, jonka olen koskaan alelaarista mukaani poiminut.
Matka jatkuu
Edellä mainittujen
teosten ohella olen katsellut jo valmiiksi kourallisen lisää kirjoja, joilla
aion sivistää itseäni. Niiden laadusta en toki osaa vielä sanoa mitään, mutta
ainakin ne ovat riittävän kiinnostavia päätyäkseen luettaviksi. Ehkä sitten on
jo aika siirtyä eteenpäin Paasikiveen ja Kekkoseen. Mauno Koiviston muistaakin
sitten jo aivan toisella tavalla, koska on itse elänyt silloin.
6. Gustaf
Mannerheim: aristokraatti sarkatakissa, Meinander, Henrik, s. 335, Otava
2017
Helsingin
yliopiston historian professori Henrik Meinanderin teos vaikuttaa
tasapainoiselta kokonaiskatsaukselta Mannerheimin elämään kehdosta hautaan
ainakin sisällysluettelon perusteella. Lisäksi sivumäärä on maltillinen, ja
kirja on fyysiseltä kooltaan miellyttävä. Näin ollen Aristokraatti sarkatakissa
-teoksella on ainakin päällisin puolin edellytykset olla se paras ja modernein
lähtökohta Mannerheim-kirjallisuuteen.
7. Hulttio:
Mannerheimin painava nuoruus, Keskisarja, Teemu, s. 250, Siltala 2016.
Olen aina pyrkinyt
etsimään Mannerheimista tehtyjä kokonaiskatsauksia yksittäisten tapahtumien tai
aikakausien sijaan. Otin kuitenkin taannoin osaa paikallisessa kirjastossa
järjestettyyn Mannerheim-keskustelutilaisuuteen, jossa oli puhumassa
historioitsija Teemu Keskisarja. Hänen uutuuskirjaansa Hulttio oli paikan
päällä myynnissä, ja teos keskittyy ennen kaikkea Mannerheimin nuoruusvuosiin.
Esiintymisensä ansiosta Keskisarja onnistui vakuuttamaan minut siitä, että
jossain vaiheessa teos kannattaa lukea. Nyt harmittaa, etten ottanut opusta
mukaani signeerauksen kera heti keskustelutilaisuuden jälkeen. Elämä on.
8. Mannerheim:
viimeinen kortti?, Suomi, Juhani, s. 600, Siltala 2013.
Ennen kaikkea
presidentti Urho Kekkosen tutkijana kunnostautuneen Juhani Suomen 600-sivuinen
teos Mannerheimista keskittyy ennen kaikkea presidenttikauteen 1944-1946.
Suomen ote aiheeseensa on kuulemma perusteellinen, minkä voi päätellä jo
sivumäärästäkin. Näkökulma ei ilmeisesti ole kumartavan kunnioittava kuten
Veijo Merellä, vaan niin sanotusti kriittinen. Mitä se sitten tässä tapauksessa
tarkoittaakaan. Aion ottaa selvää.
Kuten jo mainitsin, Mannerheimista ”eroon” päästyäni siirtynen ehkä Paasikiveen ja Kekkoseen. Toisaalta voisi olla avartavaa lukea myös 1900-luvun muiden maiden mahtitekijöistä, kuten esimerkiksi Winston Churchillistä.
Comments
Post a Comment