Kokemuslukijat, uhka vai mahdollisuus?

Kokemuslukijalla tarkoitetaan ulkopuolista toimijaa, joka lukee käsikirjoituksen antaen palautetta tekstin käsittelemistä teemoista. Kokemuslukijalla on nimensä mukaisesti joko kokemusta tai asiantuntemusta käsikirjoituksen aiheista. Kokemuslukijaksi ei kuitenkaan mielletä esimerkiksi astronomia kommentoimassa tähtitiedettä käsittelevää käsikirjoitusta, vaan kyse on tavallisesti tietynlaiseen vähemmistöön kuulumisesta esimerkiksi etnisen taustan, vakaumuksen tai jonkin muun erityispiirteen vuoksi.

Kokemuslukijan ajatus on hyvä, jos tavoitteena on parantaa käsikirjoituksen todentuntuisuutta ja edustavuutta. Noin käytännössä kysymys on tekstin saattamisesta vallitsevan ajan ja yhteiskunnan normien mukaiseksi. Tämän lasken kuitenkin kuuluvaksi perinteisen taustatutkimuksen piiriin, joka kirjailijan on tehtävä joka tapauksessa.

Rajanvedon ongelma

Kokemuslukijoiden suurin ongelma liittyy rajanvetoon. Kenelle annetaan lupa päättää, kuka saa kirjoittaa mistä aiheesta ja milläkin tavalla? Toisin sanoen onko mahdollista, että kirjailijoiden käsittelemiä aiheita ryhdytään rajaamaan perustuen kirjailijoiden etnisyyteen, uskonnolliseen vakaumukseen tai seksuaaliseen suuntautuneisuuteen. Rajanvedon ongelma liittyy siihenkin, millaisiksi tarinoiden henkilöhahmot muodostuvat.

Voiko käydä niin, että pelätessään käsikirjoituksensa jäävän kokonaan julkaisematta kokemuslukijoiden huonon palautteen vuoksi kirjailijat ryhtyvät kehittämään kiertoilmaisuja, tai puhumaan asioista kautta rantain kertomatta sanomaa ääneen. Tämä saattaisi johtaa kirjailijoiden ”suomettumiseen”, jossa jo kirjoitusvaiheessa tarinoista pudotetaan pois mahdollisesti kokemuslukijaa loukkaavat henkilöhahmot, ja asioita kuvaillaan mahdollisimman epämääräisesti ja pehmeästi ketään vahingossakaan ärsyttämättä. Äärimmilleen vietynä tämä johtaisi George Orwellin kuvailemaan kaksoiskieleen, jossa sanotaan jotain, ja lukijan on sitten vain tiedettävä, mitä oikeasti tarkoitettiin. Näin pitkään kehitykseen en usko, mutta rajanvedon epämääräisyys antaisi siihenkin mahdollisuuden.

Vanhojen tekstien muokkaaminen vallitsevan asenneilmaston mukaiseksi

Kokonaan oma lukunsa on, että englantia puhuvassa maailmassa on ryhdytty muokkaamaan ja korjaamaan vanhoja jo julkaistuja tekstejä paremmin nykyisin vallitsevan asenneilmaston mukaiseksi kokemuslukijoiden työn seurauksena. Korjailuja on tehty ainakin sarjakuvataiteilija Don Rosan, lastenkirjailija Roald Dahlin, James Bond -kirjailija Ian Flemingin ja salapoliisitarinoilla kunnostautuneen Agatha Christien klassikkoteoksiin. Tehdyt muutokset ovat toistaiseksi olleet varsin pieniä.

Jokainen on aikakautensa lapsi, ja kirjoitettu teos heijastelee aina sitä aikaa ja paikkaa, jossa työ on tehty. Jo tämä on itsessään arvokasta kulttuuriperintöä, eikä sitä ole tarpeen lähteä häivyttämään sillä perusteella, että juuri nyt tässä nykyisessä ajassa ja paikassa joku saattaa kokea vanhahtavan ilmaisutavan epämukavaksi. On päinvastoin loukkaavaa ja suorastaan vaarallista, jos poistojen tielle lähdetään sillä ajatuksella, ettei rasistista, leimaavaa ja vihamielistä kielenkäyttöä ja asenteita olisi muka koskaan ollutkaan. Tällöin vaara historian toistamisesta kasvaa merkittävästi.

Mieleeni tulee nopeasti kaksi teosta, jotka varmasti joutuisivat uusintapainoksinaan kokemuslukijoiden hampaisiin ja muutosvaatimusten kohteeksi. Italialaisen Giovanni Papinin vuonna 1921 julkaistu Kristuksen historia on nykyihmisen silmin hämmentävän antisemitistinen teos, jonka lukeminen on paikoin epämiellyttävä kokemus. Se kuitenkin on oman aikakautensa (valitettavan) asenneilmaston monumentti, ja sellainen se olkoon jatkossakin. Amerikkalaisen lehtimies William L. Shirerin kaksiosainen historiateos Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho julkaistiin vuonna 1960, ja siinä käytetään muitta mutkitta kautta linjan homoseksuaaleista miehistä nimitystä ”perverssi”. Nykyisin moinen kielenkäyttö olisi tyystin asiatonta, ja heijastelee selvästi kirjoittajansa ja hänen aikakautensa vallitsevia asenteita.

Ajan saatossa on varmasti julkaistu teoksia, joiden muokkaaminen nykyaikaan sopivaksi olisi liian suuri työ. Näin ollen kyseeseen voisi tulla koko kirjan kieltäminen, ja mahdollisesti jo painettujen kappaleiden hävittäminen roviolla. Tällainen on toki hyvin epätodennäköistä, mutta siihen rajanvedon epämääräisyys voi äärimmilleen vietynä johtaa.

Jo julkaistujen tekstien muuttamista voi ajatella myös kirjailijan oikeusturvan näkökulmasta. Mitä kirjailija itse ajattelee siitä, että hänen töitään ryhdytään muokkaamaan vuosikymmeniä (tai -satoja) myöhemmin ilman, että hän itse pystyy siihen vaikuttamaan?

Olen kuullut vertauksen, että vanhan tekstin muokkaaminen vallitsevan asenneilmaston mukaiseksi on sama kuin nykyisin tavallinen tapa tehdä vanhoista klassikkoelokuvista uusintaversioita. Vertaus on äärimmäisen huono, sillä vuoden 1965 elokuva Tohtori Zivago on edelleen saatavilla ja katsottavissa siinä missä vuoden 2002 Tohtori Zhivagokin. Toisin sanoen kyseessä on kaksi eri teosta, ja molemmat ovat saatavilla.

En kannata

Toistaiseksi olen sitä mieltä, että kokemuslukijoiden suurin ongelma liittyy rajanvetoon siitä, mitä muokataan ja millä perusteella. Julkaisemattomissa käsikirjoituksissa vaarana on käsiteltävien aiheiden yksipuolistuminen ja kirjailijoiden mahdollinen ”suomettuminen”. Jo julkaistujen teosten muokkaamisen näen puolestaan ihan reiluna sensuurina ja historian häivyttämisenä.

En toistaiseksi näe, että kokemuslukija toisi kirjallisuuteen mitään sellaista lisäarvoa, mikä ei olisi jo nyt saavutettavissa muilla keinoilla. Mikäli rajanveto selkiytyy tai saan lisätietoa aiheesta, olen toki valmis tarkistamaan mielipidettäni.