Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä on kirja, jossa ei tapahdu mitään, mutta lukemani fyysinen kappale puhuu senkin edestä

Päätalo, Kalle, Ihmisiä telineillä, s. 488, Gummerus 1958

Kalle Päätalo (1919-2000) tuotantoineen oli huomattavan iso juttu toisen maailmansodan kokeneelle sukupolvelle. Nykyään puhutaan ihan omasta ilmiöstään. Ritva Ylösen kirjoittaman elämäkerran jälkeen päätin lukea Päätalolta itseltään edes yhden kirjan. Aloitin alusta, eli vuoden 1958 esikoisteoksesta Ihmisiä telineillä. Puoleen väliin jaksoin lukea, ja sitten oli todettava, että Päätalon tuotantoa kiinnostavampi oli se fyysinen kirja, jota luin.

Lyhyesti sanottuna Ihmisiä telineillä on kuvaus rakennustyömaiden ihmisten elämästä 1950-luvun lopun Tampereella. Pääosassa on Mauno Joensivu, joka on itse asiassa Kalle Päätalo itse. Tunnusomaista on, että Päätalon tekstiä on helppo ja miellyttävä lukea, mutta toisaalta tarinassa ei tapahdu mitään. Puoleen väliin päästyäni ainoa mainitsemisen arvoinen asia koko tarinassa oli se, että päähenkilö muutti pois kotoaan vaimonsa luota avioeron astuttua voimaan. Ymmärtääkseni Päätalon sukupolvelle avioero oli asia, jota ei helposti otettu. Toisin sanoen teoksen kirjoitusajankohtana juonenkäänne on saattanut olla järisyttävä, mutta ei kyllä enää nykylukijan mielestä. Toinen huomiota herättävä seikka on alkoholin ja sen käyttämisen keskeinen asema suurin piirtein kaikessa tekemisessä. Alkoholi on koko ajan läsnä, ja monelle se on ongelma.

Päätalon kuvauksen ansioksi on laskettava, miten pikkutarkasti ja eläytymiskelpoisesti se maalaa käsittelemänsä maailman ja ajankohdan. Hyvin nopeasti lukija tuntee olevansa rakennusmies 1950-luvulla Suomea jälleenrakentamassa ja asuntopulaa helpottamassa. Kovinkaan moni kirjailija ei tällaiseen elävöittämiseen pysty, ja ehkä juuri tämä on yksi syy, miksi Päätalo oli omalle sukupolvelleen niin tärkeä kirjailija. Jos tietäisin jotain rakennusalasta, voisin varmasti helposti verrata nykyajan tekniikoita siihen, miten asiat hoidettiin teoksen kirjoitusajankohdan aikaan.

Itse teksti tai sen välittämä tarina eivät siis ole minusta lainkaan kiinnostavia. Mielenkiintoisiin ja menneisiin aikoihin minut sen sijaan kuljetti fyysinen kirja itse. Kyseessä on Päätalon esikoisteoksen ensipainos, jonka isoäitini osti lahjaksi puolisolleen eli isoisälleni (ainakin äitini kertoman mukaan). Kirjaa on luettu mitä ilmeisimmin keittiön pöydän ääressä, sillä kahvitahroja on siellä sun täällä isoista sormenjäljistä puhumattakaan. Ja kun tarkemmin katson, olen huomaavinani, että kaikki jäljet ovat oikean käden sormien aiheuttamia. Tämä kävisi järkeen, koska isoisälläni ei ollut vasenta kättä lainkaan.

En koskaan tavannut isoisääni, sillä hän kuoli kuutisen vuotta ennen syntymääni. Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä ei teoksena merkitse minulle (juuri) mitään, mutta fyysinen kappale kirjaa on ainutlaatuinen muisto edesmenneestä lukijastaan.