The Crow on sarjakuvana riipaisevan syvälle viiltävää tunnelmointia surusta ja vaikeudesta antaa anteeksi itselleen

 O’Barr, James, The Crow Special Edition, s. 272, Gallery 13 2017

Itse muistan The Crow’n ennen kaikkea Bruce Leen (1940-1973) pojan Brandon Leen (1965-1993) tähdittämästä elokuvasta ja siitä, että kyseinen elokuva koitui Brandon Leen kuolemaksi. Ennenaikainen siirtyminen ajasta ikuisuuteen on muutenkin The Crow’n johtava teema. James O’Barr koki teini-ikäisenä hyvinkin suuren menetyksen, ja tunteitaan käsitelläkseen ryhtyi piirtämään ensimmäisiä The Crow -sivuja vuonna 1981. Julkaisu tapahtui 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun molemmin puolin. Ajankohdan vaikutus näkyy oikeastaan vain päähenkilön hiusmallissa. Kaikilta muilta osin sarjakuva on tarinansa yksinkertaisuudesta huolimatta niin vahvaa tunnelmointia, että oksat pois.

Eric ja Shelly joutuvat raa’an murhan kohteiksi. Syystä tai toisesta Eric jää puhuvan variksen ansiosta elämän ja kuoleman väliin suremaan. Hän ei elä, mutta ei ole kuollutkaan. Kipua, surua ja kostonhimoa hän kuitenkin pystyy tuntemaan. On siis aika kostaa pahantekijöille kuolemassa, kun kerran elämässä sitä ei voinut tehdä. Elokuvassa Ericin sukunimeksi on laitettu Draven, mutta sarjakuvassa ei sukunimi selviä.

Sarjakuva etenee varsin kaavamaisesti. Ensin tapetaan yksi tai useampi pahantekijä, minkä jälkeen seuraa jakso, jossa Ericin ja Shellyn nyt jo päättynyttä suhdetta käydään läpi. Tämän jälkeen palataan taas ottamaan pahantekijöitä päiviltä. Tästä yksinkertaisuudesta seuraa, että lukija pääsee keskittymään ennen kaikkea kuvien ja tekstin luomaan tunnelmaan, joka onkin sitten kovaa kamaa. Piirtäjä on onnistunut siirtämään tuntemansa tuskan ja syyllisyyden niin hyvin paperille, että ajoittain omaa lukemistaan on pakko jaksottaa: ahdistus alkaa hiipiä paperilta lukijalle asti. Eric puhuu ja elehtii kautta linjan eräänlaisella filosofisella mitalla, mikä edelleen lisää henkilöhahmon kummallisuutta ja uhkaavuutta. Ja kun lopulta saavutaan loppuun, on sinne todellakin saavuttu. Jäljelle jää hiljaisuus ja tyhjyys niin paperilla kuin lukijallakin. Se on varmasti ollut piirtäjän tarkoituskin.

Vuoden 1994 elokuva The Crow on hyvinkin samanlainen lähdemateriaalinsa kanssa. Eroa on lähinnä asioiden käsittelyjärjestyksessä ja siinä, että leffassa Eric hyödyntää tuliaseita selvästi vähemmän. Tämä johtuu varmaankin siitä, että haluttiin tuoda esille Brandon Leen kamppailutaitojen osaamista. Elokuva onnistuu tärkeimmässä eli tunnelmassa ja pääteemojensa välittämisessä. Kaiken koetun jälkeenkin se vaikein tehtävä voi hyvinkin olla se, että antaa anteeksi itselleen.

En varmaankaan ihan heti halua lukea The Crow -sarjakuvaa uudelleen, mutta ajatuksissani se pyörii vielä pitkään, ja erittäin mielellään keskustelen lukemastani. The Crow on poikkeuksellinen lukukokemus, ja siksi ehdottoman suositeltava.