Mika Waltarin teos Aiotko kirjailijaksi? on valikoiduin osin edelleen ajankohtainen

 Waltari, Mika, Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää, s. 216, 2. painos, WSOY 1994

Mika Waltari (1908-1979) julkaisi vuonna 1935 eräänlaisena nopeana välityönä oppaan Aiotko kirjailijaksi?, jossa nimensä mukaisesti opastetaan kirjailijoiksi aikovia. Kirja sisältää niin vakavia varoituksia kuin hyödyllisiä ohjeitakin. Nykylukijalle teoksesta on hyötyä enää vain valikoiduin osin, sillä kustannusmaailma on muuttunut varsin perusteellisesti vajaassa 90 vuodessa.

Kaikesta päätellen kirjailijan ammatti oli jo vuonna 1935 hyvinkin epävarma ja epäkiitollinen puhumattakaan siitä, ettei sellaiseksi tulla mitään selvää urapolkua pitkin. Tästä syystä Waltarin pieni teos puolustaa paikkaansa nykyäänkin. Suosittelen kuitenkin lukemaan teoksen ennen kaikkea alusta ja lopusta. Keskivaiheilla paneudutaan runon, novellin, romaanin, lehtikirjoittelun sun muun sen sellaisen syvimpään olemukseen unohtamatta kustannusalan vallitsevia korvauskäytäntöjä ja muuta sen sellaista. Kirjallisuuden eri lajien pohdinta on historiallisesta näkökulmasta arvokasta, mutta kirjailijaksi aikovaa nämä pohdinnat eivät enää juurikaan auta. Sama koskee kuvausta suomalaisesta kirjakustannusmaailmasta 1930-luvulla.

Aluksi Waltari varoittaa vakavasti kirjailijaksi ryhtymästä, ja kertoo varsin ajattomasti siitä, millaisia ominaisuuksia kirjailijalta vaaditaan. Luin teoksen joskus teininä, ja huomaan nostaneeni alleviivauksin esille hieman erilaisia asioita kuin mitä nyt aikuisena painottaisin. Nuorempana minua puhutteli Waltarin kehotus kirjoittaa aina mahdollisimman hyvin ja toisaalta se, että kirjailijan olisi hyvä olla kiinnostunut suunnilleen kaikesta. Aikuisena puolestaan huomaan ennen kaikkea sen, että Waltarin mukaan kirjan kirjoittaminen on aina suuri uhraus, johon on oltava valmis ilman tietoa siitä, saako koskaan palkintoa tuosta uhrauksestaan. Lisäksi kirjailijan on oltava aina valmis kehittymään. Toisin sanoen kirjailija ei koskaan saa sanoa olevansa valmis.

Lopuksi Waltari paneutuu myös kriitikon työhön, ja tämä osio on kiinnostava toisesta näkökulmasta. Se muistuttaa kriitikkoa siitä, ettei omaa arviota tulisi koskaan kirjoittaa nopean silmäilyn perusteella. Kirjaan on aina uhrattu suuri määrä työtä, ja se on julkaistu tekstin ansioiden eikä siinä ehkä olevien puutteiden vuoksi. Aivan kirjansa viimeisillä sivuilla Waltari tuo esiin kaksi asiaa, jotka olen halki vuosikymmenien parhaiten muistanut teoksesta. Ensinnäkin on tärkeää olla selittämättä omia teoksiaan jälkikäteen. Työ puhuu kyllä itse puolestaan. Ja jos kirjailijan on itse ryhdyttävä teostaan selittämään, on työ silloin tehty huonosti. Toinen ohje koskee sitä, että lopulta kaikessa taiteessa säännöt on tehty rikottaviksi, ja että suuri taiteilija saa tehdä mitä haluaa. Mutta ensin on osoitettava olevansa suuri taiteilija.

Melkein 90 vuotta julkaisunsa jälkeen Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? on edelleen pätevää luettavaa kirjailijaksi tahtoville varsinkin kirjan alussa ja lopussa. Käytännön oppaana kirjailijaksi sitä ei kannata enää käyttää, mutta historiallisena merkkiteoksena sen voi silti lukea hyvillä mielin.