Mauno Koiviston Venäjän idea on edesmenneen presidentin pitkäaikaisen harrastuneisuuden tulos

Koivisto, Mauno, Venäjän idea, s. 316, Tammi 2022

Olen sitä sukupolvea, joka muistaa Mauno Koiviston (1923-2017) ennen kaikkea presidenttinä. Hänelle Venäjän tutkimus ja venäjän kielen opiskelu oli pitkäaikainen harrastus, joka alkoi jo 1950-luvulla. Tämän melkein 50 vuoden mittaisen harrastuneisuuden eräänlaiseksi päätteeksi julkaistiin vuonna 2001 tietokirja Venäjän idea, josta julkaistiin uusintapainos vuonna 2022. Tämä epäilemättä siksi, että Venäjän helmikuussa 2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainassa on kasvattanut Venäjää kohtaan tunnettua kiinnostusta. Kuulun itsekin tähän joukkoon.

Koivisto käy kirjassaan läpi Venäjän historian aloittaen sieltä 800-luvulta aina nykyaikaan saakka. Loppuluvuissa käydään läpi asioiden ”nykytilaa” 2000-luvun alussa ja pohditaan tulevaa. Varsinkin tulevaisuuden pohdinnat ovat pahasti vanhentuneet, sillä tuskin kukaan osasi ennakoida, miten nopeasti maailma kääntyisi päälaelleen helmikuun lopussa 2022. Nykylukijan kannalta kiinnostavaa on, että Koiviston esittämiin pohdintoihin Venäjän mahdollisista kehityssuunnista voidaan nyt vastata.

Koivisto on käyttänyt joitakin lähteitä selvästi enemmän kuin toisia maustaen käsittelyä omilla näkemyksillään. Ajoittain sanamuoto on ”mielestäni”, ”olen sillä kannalla, että” ja niin edelleen. Tietokirjoissa tällainen on hyvin harvinaista, mutta entisenä presidenttinä Koivisto uskaltaa nojata omaan kokemukseensa ja näkemykseensä. En voi sanoa olevani Venäjän asiantuntija, mutta lukiessa vastaan ei tullut mitään sellaista, josta olisin ollut selvästi eri mieltä kirjoittajan kanssa. Toki jonkinlainen varautuneisuus lienee paikallaan, koskapa Koivisto itse niin selvästi painottaa kautta linjan ”minun mielestäni”.

Koivisto havainnollistaa lyhyillä omakohtaisilla kertomuksilla moneen kertaan sitä, miten vahvasti historia vaikuttaa myös nykyhetkessä, miten Venäjä näkee niin itsensä kuin muutkin. Ei ole mitään syytä olettaa, että tämä historiasta ammentaminen olisi ainakaan vähentynyt itärajan toisella puolella.

Kielellisesti Venäjän idea on nautinnollisen helppoa ja yksinkertaista luettavaa. Sama koskee myös asioiden käsittelyjärjestystä ja lukujen pituutta. Koskaan ei ole tarvetta pysähtyä miettimään lukemaansa, tai palata taaksepäin joitakin sivuja pystyäkseen sisäistämään lukemansa paremmin. Pääsin teoksen alusta loppuun vajaassa neljässä päivässä. Toki luetun ymmärtämistä helpotti se, että olen jo aiemmin lukenut Simon Sebag Montefioren Romanovit 1613-1918 ja Edvard Radzinskin Stalinin puhumattakaan lukuisista marsalkka Mannerheimin elämäkerroista.

Venäjän idea on helposti luettava mukava yleisesitys Venäjästä höystettynä kohtaamisista venäläisten kanssa politiikan huipulla uransa tehneen entisen presidentin kertomana. Lukukokemus oli sen verran miellyttävä, että tulevaisuudessa lukenen jotain muutakin ”Manulta”.