Sinuhe egyptiläinen ei varmaankaan koskaan vanhene

 Waltari, Mika, Sinuhe egyptiläinen, s. 786, 56. painos, WSOY 2008

Mika Waltarin (1908-1979) Sinuhe egyptiläinen päätyi luettavakseni jouluna 1994. Löysin paikallisesta antikvariaatista ensimmäisen painoksen vuodelta 1945 hintaan 80 markkaa, mikä oli iso raha siinä iässä. Kyseinen kappale on edelleen hyllyssäni, mutta toista lukukertaa varten valitsin tuoreemman painoksen ihan muuten vain.

Waltari kirjoitti Sinuhen kolmessa kuukaudessa ilman apumuistiinpanoja. Ajoittain tämä myös näkyy huomattavan pitkissä lauseissa ja ennen kaikkea mittavissa monologeissa. Tyyli matkii antiikin ajan tapaa kirjoittaa historiaa, ja jostain syystä tekstissä on omanlaisensa saarnaava nuotti. Tähän tottuminen vie aikansa, koska sellaista harvemmin tulee lukeneeksi. Asiasisältö osoittaa Waltarin huimaavan hyvän muistin, ja toisaalta kahden vuosikymmenen mittaisen Egyptiin kohdistuvan harrastuneisuuden tulokset. Niin hyvä kuin romaani onkin, olisi käsikirjoitusta voinut sieltä sun täältä hieman siistiä, ja toistoja vähentää puhumattakaan kirjoitusvirheiden korjaamisesta.

Sinuhen tarinan pessimistinen sanoma on epäilemättä Euroopassa vasta päättyneen toisen maailmansodan seurausta. Useat toistuvat sanonnat ”ei ole mitään uutta auringon alla”, ”kaikki on turhuutta” ja ”kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymämme päivää emmekä voi sitä mitenkään estää” lienevät kaikki ainakin osaksi koettujen sotavuosien seurausta. Toisella lukukerralla esiin hyppäsi ennen kaikkea ”ruumiini heitetään virtaan eikä minua enää ole”. Mainitsemisen arvoinen on myös toteamus siitä, että ”puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani”.

Waltarin käyttämä suomen kieli on paikoin hieman vanhentunutta, mutta kuitenkin hyvin vähän. Sinuhe pukeutuu vaatteihin, eikä siis vaatteisiin. Viinin juomisesta seuraa kohmelo eikä krapula, ja lampaita otetaan kiinni suopungilla eikä lassolla. Nykylukijalle silmiin pistää ehkä eniten sana neekeri, jolla tarkoitetaan vain mustaihoisia afrikkalaisia ihmisiä.

Sinuhea voi lukea hyvin monelta eri kantilta, ja juuri tämä monipuolisuus ja ihmisluontoon paneutuva ajattomuus tekee romaanista työn, joka tuskin koskaan vanhenee. Lukemalla voi pohtia uskontoa, taloutta, maantiedettä, sotataitoa, lääketiedettä, valtio-oppia, oikeudenkäyttöä, tapakulttuuria, eri ihmisryhmien välisiä suhteita ja vaikka mitä.

Kyseessä on epäilyksettä kirjoittajansa pääteos. Olin odottanut toisen lukukerran himmentävän romaanin loistoa, mutta niin ei käynyt. Sinuhe egyptiläinen on puutteistaan huolimatta niin merkittävä teos, että jokaisen tulisi se lukea. Tai edes kuunnella äänikirjana Lars Svedbergin lukemana.

”Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän. En ylistääkseni Kemin maan jumalia, sillä jumaliin olen kyllästynyt. En ylistääkseni faraoita, sillä heidän tekoihinsa olen kyllästynyt. Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan.”