Mika Waltarin Feliks onnellinen ei tee vaikutusta

 Waltari, Mika, Feliks onnellinen, s. 213, 7. painos, WSOY 1959

Mika Waltarin (1908-1979) Feliks onnellinen on ilmeisesti Turkuun sijoittuva romaani, joka käsittelee ruohonjuuritason uskonnollisia kysymyksiä monesta eri näkökulmasta. Tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän ajalle ”nykyaikaan” eli 1950-luvun lopulle. Teos on nopeasti ja helposti luettava, mutta mitään vaikutusta se ei onnistu tekemään.

Toimistovirkailija Feliks Tienhaara on toimistovirkailija, joka on mielen järkkymisen seurauksena viettänyt aikaa mielisairaalassa. Uskonnollinen hätä saa hänet tarjoamaan joka päivä evankeliumia yhdelle satunnaiselle ihmiselle. Eräänä päivänä kadulla vaeltaessaan hän kohtaa vanhan tuttavansa professori Erkki Järvenpään, ja teologiset keskustelut äityvät aivan uudelle tasolle. Kuvioon liittyvät aikaa myöten omalla tavallaan myös insinööri Marttinen ja hotellin aulassa kohdattava kirkkoherra.

Jokaisen keskeisen henkilöhahmon eksistentialistisia ajatuksia ruoditaan pitkään ja hartaasti varsinkin dialogin keinoin. Yhtä ahdistaa hätä oman sielun kohtalosta, toista valvottavat nykymaailman tila eli ydinsodan mahdollisuus ja kylmä sota. Kolmannen suuri teema on usko tieteeseen ja se, että kristillinen usko vaatisi todisteita ollakseen vakavasti otettava. Kirkkoherra puolestaan harmittelee nykyajan maallistumista eikä osaa (eikä halua) kertoa todisteita omalle uskolleen.

Kantavana teemana on siis se, että uskonnolliset kysymykset koetaan ongelmana, johon jokaisen on kuitenkin otettava kantaa. Uskonto on liian tärkeä asia ohitettavaksi kokonaan. Kirjallisesti on mainittava kummallinen ratkaisu, jollaista en muista koskaan aiemmin nähneeni. Romaanissa ei ole ainuttakaan kysymysmerkkiä, vaikka erilaisia kysymyksiä henkilöhahmot esittävät toisilleen erittäin runsaasti kautta linjan. Kyse voi tietysti olla siitäkin, ettei Waltarin käyttämässä kirjoituskoneessa juuri kysymysmerkki toiminut ongelmitta. Tähän selitykseen en usko itsekään.

Tarina ei lopulta etene oikein mihinkään. Asioita vatvotaan suurella tunteella, mutta mitään lopullista ratkaisua ei löydy. Ehkä se on ollut tarkoituskin? Waltarin käyttämä kieli on yksinkertaista ja helposti luettavaa, mutta lopputulos jättää kylmäksi. Pahinta on, jos kirja ei onnistu herättämään minkäänlaisia tunteita, ja juuri tällainen romaani on Feliks onnellinen. Kyllähän teoksen muutamassa illassa sujuvasti lukee, mutta olisin voinut jättää lukemattakin. Tämä lienee vihje siitä, että Waltarin koko tuotantoa ei ole tarpeen lukea saadakseen hyvän kuvan tästä Suomen kirjallisuuden merkkihenkilöstä.