Jari Tervon Myyrä kertoo hyvän tarinan tarpeettoman vaikeasti

 Tervo, Jari, Myyrä, s. 544, 6. painos WSOY 2004

Heti aluksi haluan painottaa sitä, että koen Jari Tervon kielellisesti erittäin lahjakkaaksi. Kun lukiessaan antaa vain itselleen luvan nauttia käytetystä kielestä, on kokemus miellyttävä. Mutta jos miettii sitä kaikkea muuta, mitä romaanilta haluaa, alkavat ongelmat näkyä.

Myyrä sijoittuu pääasiassa vuoteen 1978. Pääosassa on Suojelupoliisin etsivä Jura Karhu, joka kolmikymppisenä saa käskyn toimia Presidentin (eli siis Urho Kekkosen) turvamiehenä. Etsivä Karhu saa tietää, että Presidentti joutui keväällä 1918 Haminan valleilla teloittamaan Urmas Karhun, eli päähenkilön isoisän. Yli 500-sivuiseen romaaniin mahtuu paljon muutakin, mutta tässä on mielestäni se ydin.

Henkilöhahmoja on varmasti ainakin kaksi kertaa niin paljon kuin mitä tarinan kertominen vaatisi. Mukana on historiallisia henkilöitä, joita kutsutaan lempinimellä. Heitä ovat ainakin Presidentti, Stepa ja Goebbels. Lisäksi mukana on historiallisia henkilöitä, joille on vain annettu jostain syystä eri nimi. Ja lopuksi on vielä joukko fiktiivisiä henkilöhahmoja. Näin muodostuu keitos, jonka kärryillä pysyminen on huomattavan hankalaa. Olen mielestäni perehtynyt kylmän sodan historiaan varsin hyvin, enkä ymmärtänyt läheskään kaikkea lukemaani.

Tarina kerrotaan hämmentävän vaikeatajuisesti. Ajallisesti liikutaan alkaen vuodesta 1918 aina vuoteen 2004 saakka. Välillä piipahdetaan vuosissa 1938, 1943, 1948, 1954, 1978, 1980 ja niin edelleen. Eikä suinkaan kronologisessa järjestyksessä. Paikallisesti liikutaan milloin Helsingissä siellä ja täällä, milloin Mikkelissä siellä ja täällä, Moskovassa, Siperiassa ja tietysti siellä Haminassa. Kertojakaan ei pysy aina samana, vaan joskus muistellaan nojatuolissa istuen, joskus luetaan muistelmakirjettä ja ties mitä muuta. Ajoittain kertoja muuttuu kappaleesta toiseen siirryttäessä.

Tarinan ydin on olemassa, ja Tervon kyky hallita aihettaan on suorastaan mestarillinen. Ja kuten sanoin, kielellisesti ilmaisu on erittäin monipuolista ja taidokasta. Mutta toisaalta se valittu tapa kertoa tarina on kammottava. Ei ole minkäänlaista tarvetta välittää tarinaa lukijalle näin vaikeatajuisesti. Viihderomaania luetaan nimen mukaisesti viihtymisen vuoksi. Minä en halua ponnistella ymmärtääkseni lukemani niin kuin silloin joskus yliopiston kemian kurssilla muistan tehneeni.

Tunnistan siis Tervon ansiot kirjailijana. Toisaalta tunnistan myös tarpeettoman kielellisen - ja ennen kaikkea tarinallisen - kiemuroinnin. Seurauksena on vaikutelma siitä, että Tervo haluaa korostaa omaa erinomaisuuttaan lukukokemuksen kustannuksella. En tietenkään väitä, että saamani vaikutelma on oikea. Joka tapauksessa en missään tapauksessa voi suositella kirjan lukemista, jos tarkoituksena on viihtyä hyvän romaanin parissa.