Jukka Rislakin Tiedustelu ja vakoilu on alansa sillisalaatti

 Rislakki, Jukka, Tiedustelu ja vakoilu – opit, operaatiot, agentit, s. 478, Docendo 2024

Toimittajana elämäntyönsä tehnyt Jukka Rislakki (1945-) on vuosikymmenten ajan seurannut vakoilun ja tiedustelun maailmaa. Tiedustelu ja vakoilu – opit, operaatiot, agentit lupaa olla ”vakoiluraamattu varjomaailman asiantuntijalta”, mutta lopulta kansista paljastuu armoton sillisalaatti vähän sitä sun tätä valitusta aiheesta.

Päällisin puolin kirja on vakuuttava. Käsiteltävä aihe on jaettu neljään osaan. Ensin kerrotaan yleisesti tiedustelusta ja vakoilusta, ja valitettavasti tämä opastusosio on ehkä sitä kaikkein mielenkiintoisinta luettavaa. Sen jälkeen suunnataan itään eli lähinnä Neuvostoliiton ja Venäjän vakoilusta kertomaan. Kolmantena on loogisesti suuntana länsi eli Yhdysvaltain, Britannian ja muun Euroopan vakoilukuviot. Neljäs osa keskittyy sitten suomalaisiin toimiin eli nykyisin Supoon (Suojelupoliisiin). Tähän ylimalkaiseen jaotteluun se loogisesti eteneminen sitten pääosin päättyykin.

Rislakki käy läpi vajaassa 500-sivussa hengästyttävän määrän erilaisia vakoilujuttuja, ihmisiä, paikkoja ja kirjainyhdistelmiä, kuten KGB, NKVD, FSB, SDP, SKDL, CIA, FBI, NSA ja ties mitä muuta. Ylimalkaisesta hakemistosta huolimatta suurin osa asioista ja ihmisistä oletetaan olevan lukijalla tiedossa. Muitta mutkitta saatetaan lisäksi puhua ”Orpon hallituksesta” ja ”Marinin hallituksesta” ilman sen ihmeempää selvennystä. Tietenkin lukija vuonna 2024 ymmärtää, että kysymys on pääministeri Petteri Orpon hallituksesta ja sitä edeltävästä pääministeri Sanna Marinin hallituksesta, mutta entä sitten, jos tai kun Rislakin kirjaa lukee vaikka 20 tai 30 vuoden kuluttua?

Ajallisesti asioiden käsittely loikkii vuosikymmenien välillä pidäkkeettä. Kuvaus saatetaan aloittaa 1950-luvulta, siirtyä äkkiä 1990-luvun alkuun ja lopettaa muitta mutkitta 1920-luvulle. Lopputuloksena on sillisalaatti, jollaista en muista koskaan tietokirjamuodossa lukeneeni. Näin ollen on erittäin tärkeää, että jokaiseen lukemaansa kappaleeseen suhtautuu omana itsenäisenä kokonaisuutenaan, eikä siis edes yritä löytää jonkinlaista yhdistävää punaista lankaa kaiken taustalla. Rislakin kokemus ja tietomäärä ovat huimat, mutta niiden esitystapa olisi kaivannut runsaasti lisähiomista.

Toimittajataustansa ansiosta Rislakki kirjoittaa sujuvasti, mutta sanavalinnat aiheuttavat hämmennystä. Ajoittain käytössä on kankeita englannista lainattuja sanoja, vaikka suomenkielinenkin vastine olisi olemassa. Onko kyse kenties siitä, että tietyn ikäluokan toimittajien keskuudessa lainasanojen käyttö viestii aihepiirin suvereenista hallinnasta ja kirjoittajan sivistyneisyydestä?

Nykyisen internetin ja valitettavan vahvasti kahtia jakautuneen maailmanajan vuoksi eri tavoilla tapahtuva tiedustelu ja vakoilu ovat mitä suurimmassa määrin voimissaan. Siksi koen saaneeni tärkeää tietoa ja eräänlaisen yleissivistävän tujauksen Rislakin kirjan ansiosta. Sitä esitystapaa olisi silti voinut miettiä vielä uudemman kerran ennen julkaisua.