Länsirintamalta ei mitään uutta vetoaa masentavan hyvin tunteisiin

 Remarque, Erich Maria, Länsirintamalta ei mitään uutta, s. 223, WSOY 2024

Länsirintamalta ei mitään uutta oli varmaankin poikkeuksellinen sotakirja ilmestyessään vuonna 1929. Se käy läpi masentavan toteavasti ja vailla romantiikkaa 20-vuotiaan sotamies Paulin kokemuksia ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla Saksan riveissä. Suomenkielinen laitos on vuodelta 1930, mikä lienee jonkinlainen saavutus sekin. Käytetty kieli on vanhentunut yllättävän vähän, sillä mukana on ainoastaan muutamia sanontoja, joita en ymmärrä vuonna 2024.

Tarina alkaa sodasta noin vuonna 1916, ja päättyy sotaan syksyllä 1918. Takautumina käydään läpi tilanteita, joka sai koululuokan kaikki pojat pestautumaan armeijaan. Kirjailijan tarkoituksena on alleviivata sitä, että sota tuhoaa fyysisesti ne, jotka kaatuvat, ja hengissä selvinneet kuolevat henkisesti. Painopiste ei niinkään ole erilaisten sotatapahtumien kuvauksessa tai eeppisessä tarinassa toveruudesta juoksuhaudoissa (tai siis ”ampumahaudoissa”). Keskeistä on käydä läpi tuntemuksia, joita yksittäinen sotamies käy läpi selviytyäkseen hengissä. Tarinan sanotaan perustuvan löyhästi kirjailija Erich Maria Remarquen omiin kokemuksiin ensimmäisestä maailmansodasta, ja tähän on helppo uskoa.

Länsirintamalta ei mitään uutta tarjoaa ehkä parhaat taistelukuvaukset, joita olen koskaan mistään kirjasta lukenut. Lukija tuntee todellakin olevansa hyökkäämässä kranaattikuopasta toiseen sukeltaen mutaiseen lätäkköön sirpaleiden (tai siis ”shrapnellien”) suristessa ohi. Suoritus on sitäkin suurempi, kun muistaa, ettei tarinan pääpaino edes ole niissä taisteluissa. Suurin osa ajasta kuluu rintaman takana odotellessa, kasarmeilla täydentymässä, ampumahaudassa valmistautumassa, sairaalassa toipuessa tai rintamien välissä kranaattikuopassa kärkkymässä tilaisuutta ryömiä takaisin omalle puolelle. Silloin tällöin pohdinnoissa vilahtaa mainintoja siitä, millainen henkinen työ on edessä hengissä selvinneillä. Toisin sanoen ensin on selvittävä sodasta, mutta sen jälkeen on selvittävä rauhasta. Tarinan valitusta rajauksesta johtuen rauhaan asti ei päästä, vaikka olisi ollut mielenkiintoista lukea siitäkin.

Joskus verevänä teininä luin Länsirintamalta ei mitään uutta yläasteen äidinkielen kurssilla, kun jokin teos oli pakko valita listalta. Muistan kokemuksen jo tuolloin olleen vaikuttava, joskin silloin parasta olivat juurikin taistelujen kuvaukset ja antaumuksella kirjoitettu ryömiminen mudassa ja ampumahaudoissa. Muistan todenneeni esseessäni, miten kuvaus on ”hurjan realistista”, mikä nyt aikuisena pohdittuna tuntuu lähinnä hassulta toteamukselta. Mistä minä tietäisin, millaista oli ryömiä rintamalinjojen välissä ensimmäisessä maailmansodassa.

Tunnistan nyt senkin, että Länsirintamalta ei mitään uutta on vaikuttanut sen jälkeen julkaistuun sotakirjallisuuteen. Esimerkiksi Sven Hasselin (1917-2012) - tai oikeammin Børge Willy Redsted Pedersenin - teoksiin on lainattu suorastaan samanlaisia lauseenparsia, ja toki painotus toveruuden merkityksestä unohtamatta turhantarkkojen upseerien halveksuntaa.

Jo ensimmäisellä lukukerralla varhaisteininä sain jonkinlaisen idean siitä, miksi Länsirintamalta ei mitään uutta pidetään niin tärkeänä. Toisen kierroksen jälkeen ymmärrän jo vähän enemmän. Pohdinnat sotamiehen tuntemuksista ovat sen verran universaaleja, etteivät ne ole lainkaan vanhentuneet melkein sadassa vuodessa.