William Goldingin Kärpästen herra on teos, joka jää mieleen kummittelemaan

 Golding, William, Kärpästen herra, s. 264, Otava 2022

Kärpästen herra lienee niitä kirjallisuushistorian tunnetuimpia tutkielmia ihmisen pahuudesta. Takakannen sulkemisen jälkeen päällimmäiseksi jää epämiellyttävä havainto siitä, että ehkä itsekin kykenisi samanlaiseen pahuuteen.

Lord of the Flies on William Goldingin (1911-1993) esikoisromaani vuodelta 1954. Kirjailija teki ison osan työuraansa englannin kielen opettajana. Toisessa maailmansodassa hän palveli brittien laivastossa, ja osallistui muun muassa Normandian maihinnousuun kesäkuussa 1944. Kirjailijan kokemus ja näkemys esikoisromaaninsa teemoihin on siis monin tavoin hankittu työn ja oman sotapalveluksen puitteissa.

Joukko lapsia ja esiteinejä brittipoikia haaksirikkoutuu trooppiselle saarelle toisen maailmansodan aikana. Ainutkaan aikuinen ei selviydy, joten lapset jäävät selviytymään keskenään, miten parhaiten osaavat. He valitsevat keskuudestaan johtajan, ja hetken näyttääkin siltä, että kaikki on hyvin pelastajia odotellessa. Ajan kuluessa pojat luisuvat hiljakseen koko ajan enemmän sivilisaation ulkopuolelle, ja päätyvät lopulta taikauskoisiksi villeiksi tappamaan toisiaan keihäät tanassa.

Lukukokemuksen ahdistavin osuus on se hidas ja vääjäämätön alamäki kohti karmeaa tragediaa. Lukijan mielessä on alusta loppuun saakka se kaikkein ilmeisin kysymys: miksi pojat eivät vain tehneet yhteistyötä ohjatusti? Se olisi ollut kaikille se paras ratkaisu. Henkilöhahmojen joukosta erottuu alusta asti viisi erilaista arkkityyppiä sen mukaan, miten ihminen toimii kriisitilanteessa.

Ralph on vanhin, ja hänet valitaan heti romaanin alussa johtajaksi.  Hän yrittää melkein loppuun saakka pitää kiinni sääntöpohjaisesta toimintamallista, jossa ensin sovitaan yhdessä lait, ja sen jälkeen toimitaan ohjatusti sovittujen lakien puitteissa. Jack on se toiseksi isokokoisin poika. Hänelle tärkeintä on päästä käskemään muita, ja nopeasti käy ilmi, että Jack pitää sopimista ja neuvottelemista tarpeettomana. Väkivalta ja tarpeen mukaan varastaminen ovat parempia tapoja selvittää asioita. ”Possu” on ylipainoinen likinäköinen poika, joka uskoo loppuun saakka, että neuvottelemalla on mahdollista saavuttaa yhteisymmärrys Ralphin ja Jackin edustamien ääripäiden kesken. Simon on omiin oloihinsa vetäytyvä introvertti, joka tarkkailee sivusta, ja tekee omia tutkimuksiaan saaresta raportoiden myöhemmin tuloksistaan. Kaksoset Sam ja Eric ovat ne, jotka ryhmäpaineen alla mukautuvat tilanteisiin enemmistön mukaan. Ja siis riippumatta siitä, mitä se enemmistö itse asiassa on tekemässä.

Toinen lukijan mieleen nouseva ajatus on, millainen sitten itse olisi vastaavassa tilanteessa. Kylmäävä havainto on, että suurin osa pystyisi olemaan kuka tahansa viidestä arkkityypistä oikeissa olosuhteissa. Onneksi suurin osa meistä ei koskaan joudu tilanteeseen, jossa se oma arkkityyppi selviää. Lukemisen tekee erityisen ahdistavaksi se, että romaanissa kysymys on esipuberteetti-ikäisistä lapsista.

Kirjailija on selvästi miettinyt teoksen rakenteen ensin valmiiksi, ja ryhtynyt vasta sitten kirjoittamaan. Tarina etenee hyvinkin johdonmukaisesti ja vaiheittain alusta loppuun, eikä ajatusvirran vaikutelmaa jää missään vaiheessa. Se on sanottava, että ympäristön yksityiskohtaista kuvausta on tarpeettoman paljon. Trooppinen saari on ympäristönä mielenkiintoinen, mutta ei lukijan tarvitsisi tietää saaren maantietoa ihan näin tarkasti. Toinen häiritsevä piirre on muutaman kerran tapahtuva ”head hopping”, eli näkökulma vaihtuu kesken kaiken toiseen henkilöhahmoon. Montaa kertaa näin ei tehdä, mutta aina esiintyessään se sotkee tarinan muuten niin sujuvan kulun. Viimeinen mainitsemisen arvoinen huono puoli on loppuratkaisu, joka on liian pitkä. Tämän seurauksena lopun teho laimenee tarpeettomasti. Kärpästen herra on sovitettu kaksi kertaa elokuvaksi. Vuoden 1990 elokuva tiivistää loppuratkaisun täydellisesti. Siksi haluankin muistaa tarinan lopetuksesta nimenomaan elokuvan version.

Kärpästen herra on teos, jonka lukeminen ahdistaa, eikä se jätä hyvää jälkivaikutelmaa itsestään. Teoksen arvona on herättää ajatuksia, joita miettii vielä pitkään romaanin päättymisen jälkeenkin.