Kalle Päätalon elämäkerta on sivistävä lukukokemus, joskin murresanat tuottavat ajoittain ongelmia

Ylönen, Ritva, Kalle Päätalo – kirjailijan elämä, s. 490, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Kalle Päätalo (1919-2000) on minulle, tai siis oli ennen elämäkerran lukemista, varsin hämärä hahmo. Tunsin tarinat isoäidistäni, joka kantoi puolisolleen (eli isoisälleni) Päätalon kirjoja luettavaksi. Tiesin nimeltä 26-osaisen omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan. Tiesin Mika Waltarin (1908-1979) innoittaneen suuresti Päätaloa kirjailijaksi ryhtymisessä. Ja sen tiesin, ettei ”kukaan” enää lukenut Päätaloa. Viimeinen lause tuntuu pitävän paikkansa edelleen, sillä Päätalon tuotanto näyttää jääneen lähinnä vanhempieni ja isovanhempieni lukemistoksi, kun taas minun sukupolveni ei tunnu siihen juurikaan syventyneen.

Ritva Ylösen kirjoittama elämäkerta etenee rauhallisella otteella alusta loppuun, ja aivan lopuksi varataan vielä tilaa Päätalon tuotannon vaikutuksien pohtimiselle. Ylönen luonnehtii Päätalon jokavuotista uutta kirjaa neljännesvuosisadan ajan pysyväksi ja turvalliseksi asiaksi aikana, jolloin yhteiskunta ja maailma muuten ympärillä kovasti muuttui. Ehkä tämä on se syy, miksi Päätalon merkitys omalle sukupolvelleni on hyvin vähäinen? Kirjailijan käsittelemä maailma on jo mennyt, ja kirjojen aikaa eläneet ovat pääasiassa jo poistuneet autuaammille metsästysmaille. Niin tai näin, on seuraavana tavoitteenani lukea ainakin yksi Päätalon kirja. Yöpöydälläni odottaa jo isoisäni aikanaan ostama ensipainos Päätalon esikoisteoksesta Ihmisiä telineillä vuodelta 1958.

Ylönen on valinnut käyttää elämäkerrassaan runsaasti murresanoja, ja valinta on aivan tietoinen, sillä murre on samaa mitä Päätalo itse teoksissaan hyödynsi. Ongelma on siinä, että merkittävä osa sanoista on minulle täysin outoja. Se ei estänyt ymmärtämästä kokonaisuutta, mutta varsinkin aluksi oli ärsyttävää lukea tekstiä, jonka melkein jokaisella sivulla oli muutamia sanoja, joiden merkitys jäi hämäräksi.

Jos elämäkerran lukemisesta jotain jää mieleen, on se Päätalon tapa piiskata itseään loppuun saakka. Ja tämä itsensä säästämättä jättäminen näkyi sitten hänen terveydessään monin tavoin halki elämän. Kirjailija melkein kirjaimellisesti uhrasi itsensä ja terveytensä työlleen. Toki osa vanhuudessa ilmenneistä vaivoista oli peräisin ankarasta lapsuudesta, ja jatkosodassa haavoittumisen arpia Päätalo kantoi lopun ikäänsä myös. Kirjailija kuului siihen ikäpolveen, jolle ei totisesti suotu helppoa elämää.

Syytä en osaa eritellä, mutta Ylösen elämäkerran luettuani koen oppineeni jotain tärkeää, ja luulen olevani hieman sivistyneempi kuin aiemmin. Kalle Päätalo on valtavan tuotantonsa ansiosta merkittävä kappale suomalaisen kirjallisuuden historiaa, joten ehkä on tarpeellistakin tietää hänestä edes vähän.