Kwai-joen silta on elokuvana selvästi parempi kuin romaanina

Boulle, Pierre, Kwai-joen silta, s. 217, Suuri suomalainen kirjakerho 1973

Minä muistan Pierre Boullen (1912-1994) ennen kaikkea romaanista Apinoiden planeetta. Siksi olikin mukava yllätys, että hänen työtään on myös Kwai-joen silta, jonka muistan Alec Guinnessin (1914-2000) tähdittämänä elokuvana vuodelta 1957. Romaani julkaistiin alun perin vuonna 1952, ja suomeksi käännös saatiin 1958. Kwai-joen silta on niitä harvoja tapauksia, joissa elokuva on selvästi parempi kuin sen pohjalla ollut romaani.

Kwai-joen silta on fiktiivinen historiallinen tarina, mutta sen tausta on ihan todellinen. Japanilaiset rakensivat toisen maailmansodan aikana niin sanotun Burman radan, ja käyttivät työvoimana muun muassa liittoutuneiden sotavankeja. Vankien kohtelu on jäänyt historiaan kauheudessaan. Kirjailija Boulle oli itse toisen maailmansodan aikana sotavankina Aasiassa, joten siinä mielessä hänellä on kyllä varmasti oikea määrä kokemusta ja näkemystä käsittelemäänsä aiheeseen.

Tarina alkaa brittiläisten sotavankien saapumisella japanilaisten perustamaan leiriin. Heidän on tarkoitus rakentaa Kwai-joen yli johtava silta keisarin kunniaksi. Erikoista kyllä, brittivankien johtaja eversti Nicholson ottaa projektin omaksi asiakseen haluten näin osoittaa, miten länsimaalaisten sivistyneet käytännöt voittavat aina raakalaismaiset alkeellisten kansojen toimintatavat. Samaan aikaan liittoutuneiden erikoisjoukko valmistelee sillan tuhoamista, sillä toteutuessaan rautatie auttaisi huomattavasti japanilaisten sotaponnistuksia, mitä liittoutuneet taas eivät tietenkään halua.

Romaanissa on selvä rasistinen sävy, mikä varmastikin juontaa juurensa niin kirjoitusajankohdasta kuin kirjoittajan omista kokemuksista sotavankina. Thaimaalaisista puhutaan alkuasukkaina, ja japanilaiset ovat jo edellä mainitusti raakalaismainen ja alkeellinen kansa. Länsimaalaisten ylemmyys tulee ilmi niin moraalissa, teknologiassa kuin johtamistaidossakin. Nykyaikana kirjaa tuskin olisi tällaisessa muodossa julkaistu. Tarinan kertominen nimittäin ei vaadi tällaista eri kansojen välisen arvoasetelman alleviivaamista.

Varsinainen tarina on hämmentävän huonosti kerrottu. Mittava osa juonesta vain kerrotaan toteavan nopeasti kuin sotapäiväkirjassa ikään. Tämän seurauksena monia mielenkiintoisia jaksoja ohitetaan muutamilla lauseilla. Toki näin tarina etenee vauhdilla, mutta ikään kuin kirjailijalta olisi kokonaan puuttunut eräänlainen draamantaju eli se, millaisiin kohtiin kannattaa pysähtyä, ja milloin taas on syytä kiiruhtaa eteenpäin. Joskus kerronta jymähtää kokonaan paikoilleen käyden seikkaperäisesti läpi jotain varsin joutavaa keskustelua kahden henkilöhahmon välillä. Sillan suunnitellun räjäyttämisen lähestyessä kirjailija pysähtyy pitkiksi ajoiksi pohtimaan sitä, pystyykö nuori sotilas sitten kuitenkaan käyttämään puukkoa vihollisen eliminoimiseksi lähietäisyydellä. Kyseessä on epäilemättä henkilöhahmon sisäisen kamppailun kannalta tärkeä hetki, mutta itse tarinan kannalta hyvinkin mitätön yksityiskohta.

Kaikkein pahinta on kuitenkin loppuratkaisu, tai enemmänkin tapa, jolla se kerrotaan. En aio paljastaa sitä tässä, mutta lupaan, että vähänkään enemmän romaanikirjallisuutta lukenut kokee suurta pettymystä loppuun päästyään.

Kwai-joen silta on tarina, jossa on ehdottomasti ainesta. Pinnan alla on joukko suurempia kysymyksiä velvollisuudentunnosta ja kunniasta. Romaani epäonnistuu pahasti tarinansa kertomisessa, mutta onneksi elokuva hioo tarinan sellaiseksi kuin sen olisi pitänytkin olla. Siksi suosittelen lämpimästi elokuvan katsomista. Romaania ei kannata lukea muuta kuin ehkä silloin, jos jostain syystä aivan erityisesti haluaa kokea tarinan nimenomaan kirjallisessa muodossa.