Dyynin lapset on väärällään hovipolitiikkaa ja päänsisäisiä kamppailuja

Herbert, Frank, Dyynin lapset, s. 586, WSOY 2023

Frank Herbertin (1920-1986) Dyyni julkaistiin alun perin englanniksi 1965, ja suomeksi kolmessa osassa (Dyyni, Muad'Dib ja Profeetta) vuosina 1982-1983. Nykyisin teos on onneksi saatavilla lähinnä yhtenä niteenä. Olen jo aiemmin ajatukseni Dyynistä kertonut. Kyseessä on hyvin tiivistetysti sanottuna tarina Paul Atreidesin noususta aavikkoplaneetta Arrakisin hallitsijaksi.

Jatko-osa Dyynin messias julkaistiin englanniksi 1969, ja suomeksi vuonna 1987. Laitosta korjattiin 2023, ja juuri tämän korjatun version arvioin jo aiemmin. Mainitsin tuolloin odottavani innolla, että pääsen lukemaan sarjan seuraavaa osaa Dyynin lapset. Tämä kolmas kirja julkaistiin englanniksi 1976, ja suomennettuna vuonna 2023. On myönnettävä, että lukukokemus osoittautui pahaksi pettymykseksi.

Dyynin lapset jatkaa siitä, mihin Dyynin messias lopetti. Ja kuten nimestä voi arvata, pääosassa ovat ennen kaikkea Paul Atreidesin lapset Leto ja Ghanima. Mukana häärivät myös Paulin sisko Alia, ja omana takapirunaan kaiken takana Paulin äiti Lady Jessica. Dyynin messiaassa Paul Atreides luopui keisarin kruunustaan, ja valtaa ryhtyi pitämään sisko Alia. Dyynin lapset kertoo tarinan siitä, miten tilanne kehittyy sitten, kun Paulin lapset ovat kasvaneet itsenäisiksi toimijoiksi. Jos kokonaisuudesta voi jotain hyvää sanoa tarinan osalta niin sen, että ensimmäisessä kirjassa alkanut iso juonikuvio saavuttaa vihdoinkin ainakin jossain määrin tyydyttävän loppuratkaisunsa.

Herbertin tavassa kertoa tarina häiritsee kaikkein eniten niin sanottu head hopping eli äkkinäinen näkökulman vaihto. Toisin sanoen kesken kohtauksen siirrytään milloin kenenkin henkilöhahmon pään sisään tekemään selkoa juuri hänen ajatuksistaan. Seuraavassa lauseessa ollaankin sitten jonkun kokonaan toisen henkilöhahmon ajatuksissa. Näkökulman villi poukkoilu vaikeuttaa tarpeettomasti tarinan seuraamista. Merkittävin lisäseuraus on ehkä se, että romaanin mitta kasvaa suuremmaksi kuin olisi tarpeellista. Toinen huono toimintamalli on esitellä mukaan uusia henkilöhahmoja hyvinkin pintapuolisesti. Lukijalle jää vaikutelma, että tämä kyseinen uusi henkilö pitäisi tuntea jostain jo valmiiksi.

Kautta koko romaanin vallitsee epätasapaino sen suhteen, mitkä asiat selostetaan nopeasti ohimennen, ja millaisiin käänteisiin taas paneudutaan yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Loppupuolella useat kokonaisuuden kannalta tärkeät tapahtumat ohitetaan yhden kappaleen mittaisella selostuksella, mutta sitten jonkun henkilöhahmon päänsisäiseen kamppailuun saatetaan uhrata kymmeniä sivuja, vaikka itse tarina ei seikkaperäisyyden ansiosta edistyisi lainkaan. Dyynin lapsista valtaosa käytetään erilaisiin hovipolitiikan kiemuroihin ja muutamien henkilöhahmojen päänsisäisiin näkyihin ynnä pohdintoihin. Herbert on valinnut painottaa kerronnassaan juuri niitä asioita, jotka kiinnostavat minua Dyynin maailmassa kaikkein vähiten.

Natasha Vilokkinen on tehnyt käännöksessään hyvää työtä. Mukaan on livahtanut muutama lyöntivirhe, mutta se ei tietenkään kokonaisuutta pilaa. Joitakin englannista peräisin olevia lainasanoja on jäänyt suomalaiseen tekstiin, koska niiden kotimainen vastine ei ehkä olisi ollut lainasanaa parempi. Kokonaisuutena voidaan todeta, että käännös on tehty hyvin.

Dyynin lapsien lukeminen oli minulle melkoinen urheilusuoritus. Olin päättänyt teoksen lukea, vaikka mielenkiintoni loppui jo reilusti ennen puoliväliä. Oma matkani Dyynin maailmassa jääköön tähän. Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain kulkea Herbertin luomassa maailmassa kolmen romaanin ajan.