Kymmenen vaikuttavinta kirjaa kautta aikain

 Olen vuosien kuluessa lukenut paljon. Pyrin lukemaan samaan aikaan kahta kirjaa, joista toinen on fiktiota, ja toinen sitten tietokirja. Aiheet olen valinnut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ihan vain sen perusteella, mikä itseäni on sattunut kulloinkin kiinnostamaan. Listaan kymmenen kaikkien aikojen vaikuttavinta kirjaa. Kaikki valitut ovat tehneet jollakin tavalla suuren vaikutuksen juuri minuun. Vastaavan listauksen tietokirjoista olen tehnyt jo aiemmin.

10. Rowling, J.K., Harry Potter, Bloomsbury 1997-2007

Brittikirjailija J.K. Rowling (1965-) nousi maailmanmaineeseen romaanisarjallaan nuoresta orpopojasta Harry Potter, joka saa 11-vuotiaana kuulla olevansa velho. Ajallisesti tarina alkaa 1990-luvun alusta, ja päättyy hieman ennen vuosituhannen vaihdetta. Toisin sanoen jo kirjoitusajankohtana kyse oli lähimenneisyydestä. 

Kirjat sisältävät nykyaikaa ajatellen suorastaan tulenarkoja ja hyvinkin perinteisiä vastakkainasetteluja. Rowlingin luomassa maailmassa ihmiset ja oliot jaetaan erilaisiin luokkiin heidän syntyperäisten ominaisuuksiensa perusteella. Kun sitten tarinan edetessä pahat velhot ottavat itselleen enemmän valtaa, käynnistävät he erotteluprosessin, joka muistuttaa erittäin vahvasti Saksan toimia 1930-luvulla koskien juutalaisia, mustalaisia, vammaisia ja muita vähemmistöjä. Nuorimmat lukijat eivät välttämättä havaitse, miten suoran rinnastuksen toista maailmansotaa edeltävään Eurooppaan on mahdollista tehdä lukiessaan Rowlingin velhomaailman draamaa.

En lukenut Harry Potter -kirjoja silloin, kun ne pinnalla olivat. Katsottuani kaikki elokuvaversiot halusin pystyä keskustelemaan kirjoista englantia äidinkielenään puhuvan kanssa, joten päätin ryhtyä lukemaan romaaneja alkukielellä. Valinta oli hyvä, sillä kirjailijan käyttämä brittienglanti on ainakin näin ulkomaalaisen silmään monipuolista ja helppolukuista. Lukukokemus muodostui miellyttäväksi, ja luotu velhomaailma hakee vertaistaan lapsenomaisuudestaan huolimatta. Tai ehkä juuri sen ansiosta.

9. Sapkowski, Andrzej, The Witcher – Noituri 1-2 (Viimeinen toivomus & Kohtalon miekka), WSOY 2010-2011

Noituri eli englanniksi The Witcher pysytteli pitkään puolalaisen kielimuurin takana. Paikallinen peliyhtiö CD Projekt Red nosti sarjan maailmanmaineeseen videopeleillään, jolloin kirjalliset teokset käännettiin länsimaisille kielille. Suosittelen vahvasti lukemaan kirjat nimenomaan suomeksi, sillä Tapani Kärkkäisen käännös puolasta on laatutyötä.

Noituri esittelee nihilistisen keskiajan Itä-Eurooppaa muistuttavan fantasiamaailman, jota lukija ei hevin unohda. Tällä kertaa maailma ei tarvitse sankaria: se tarvitsee ammattilaisen. Pääosassa on valkotukkainen hirviöitä työkseen metsästävä noituri Geralt Rivialainen, joka kovasti haluaisi pysytellä politiikan ja muun sen sellaisen ulkopuolella, mutta ei vain koskaan tunnu siinä onnistuvan.

Listalleni nostan nimenomaan kaksi ensimmäistä kirjaa Viimeinen toivomus ja Kohtalon miekka, jotka ovat novellikokoelmia. Tämän jälkeen julkaistiin moniosainen romaanisarja, joka ei kokonaisuutena ole läheskään yhtä onnistunut kuin novellit. Romaanien isoa tarinaa ei selvästikään suunniteltu ensin alusta loppuun, vaan ainoastaan kirja kerrallaan. Lisäksi kirjailija kirjoitti itsensä niin sanotusti nurkkaan viimeisen romaanin lopuksi.

8. Adams, Douglas, Linnunrata – viisiosainen trilogia, s. 798, WSOY 2000

Linnunradan käsikirja liftareille ja perässä seuranneet neljä muuta romaania muodostavat yhdessä ”viisiosaisen trilogian”. En yleensä syty brittihuumorista, enkä varsinkaan kirjallisessa muodossa, mutta Linnunrata tekee tästä säännöstä mitä suurimman poikkeuksen. Tarina alkaa, kun maapallo tuhotaan uuden hyperavaruuspikareitin rakennustöiden tieltä. Näin peribrittiläinen päähenkilö Arhur Dent joutuu lähtemään aamutakissaan halki galaksin unohtumattomalle seikkailulle.

Tarina on sovitettu kuunnelmaksi niin englanniksi kuin suomeksi, ja kummatkin olen itselleni hyllyyn hankkinut. Nimenomaisesti suomeksi tehty moniosainen kuunnelma muodostui sittemmin suorastaan sukupolvikokemukseksi. Vielä nykyisinkin saatamme kaveriporukassa siteerata kuunnelman lentäviä lauseita, kuten esimerkiksi ”ravintomaatin” mielenkiintoista toimintaperiaatetta.

7. Dumas, Alexandre, Kolme muskettisoturia, s. 958, Karisto 1992

Vuonna 1844 julkaistu Kolme muskettisoturia sijoittuu 1600-luvun Ranskaan, joten teos oli jo ilmestyessään historiallinen romaani. Nuori d'Artagnan lähtee Ranskan maaseudulta Pariisiin pestautuakseen muskettisoturiksi kuninkaan palvelukseen. Pian hän kohtaa myös ne kolme muskettisoturia, jotka ovat Athos, Porthos ja Aramis.

Kariston kustantama painos vuodelta 1992 tarttui mukaan jostakin alelaarista varhaisteininä. Tuolloin nuorta lukijaa miellyttivät tunnetun aiheen ohella mukana oleva kuvitus ja kookas teksti. Aloittaminen suorastaan hirvitti, koska en koskaan ollut edes yrittänyt lukea melkein 1000-sivuista kirjaa. Onnistuin kuitenkin urakassa ilman sen kummempaa ponnistelua. Luen Kolmen muskettisoturin ansioksi sen, ettei romaanin mitta ole koskaan karkottanut minua luotaan.

Jatko-osista olen toistaiseksi lukenut vain 1097-sivuisen Muskettisoturit seikkailevat jälleen, ja ne loput odottavat vielä vuoroaan. Selvää on, että joskus luen Muskettisoturien viimeiset urotyöt I-II (1115 ja 1153 sivua). Näihin päiviin saakka jatkunut yleinen kiinnostukseni historiaan saattoi hyvinkin alkaa Kolmen muskettisoturin lukemisesta.

6. Linna, Väinö, Sotaromaani – Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus, s. 517, WSOY 2000

Ala-asteen opettajani Leena Vakkilainen innosti aikoinaan lukemaan Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Muistini mukaan olin silloin 11- tai 12-vuotias. Tartuin haasteeseen, mutta valittelin tekstin olevan tylsää, enkä näin jälkiviisaasti sanottuna ymmärtänyt läheskään kaikkea lukemaani. Vakkilainen sen sijaan kehui aina teosta jännittäväksi. Romaani käy läpi parikymppisistä varusmiehistä muodostetun konekiväärikomppanian vaiheet jatkosodassa aloittaen kesästä 1941, ja lopettaen syyskuuhun 1944.

Vähän alle 40-vuotiaana päätin lukea tutusta teoksesta version Sotaromaani – Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus. Merkittävää eroa siihen alkuperäisen romaaniin ei ole, ja itse laskisin ”sensuroidut kohdat” osaksi normaalia kustannustoimitusta. Toisin sanoen teksti ei juurikaan ollut muuttunut, mutta minä lukijana olin. Linnan tekstin sujuvuus, monipuoliset henkilöhahmot ja aiheen yleinen asiantuntemus ovat asioita, joiden vuoksi teos nauttii klassikon asemaa. Minulle itselleni uusi kierros opetti sen, miten suuresti lukijan omat tiedot, taidot ja kokemukset vaikuttavat siihen, millaisena kirja koetaan.

5. Golding, William, Kärpästen herra, s. 264, Otava 2022

Kärpästen herra on William Goldingin (1911-1993) esikoisromaani vuodelta 1954. Tarinassa joukko lapsia ja esiteinejä brittipoikia haaksirikkoutuu trooppiselle saarelle toisen maailmansodan aikana. Ainutkaan aikuinen ei selviydy, joten lapset jäävät selviytymään keskenään, miten parhaiten osaavat. Ajan kuluessa pojat luisuvat hiljakseen koko ajan enemmän sivilisaation ulkopuolelle, ja päätyvät lopulta taikauskoisiksi villeiksi tappamaan toisiaan keihäät tanassa.

Lukukokemuksen ahdistavin osuus on se hidas ja vääjäämätön alamäki kohti karmeaa tragediaa. Lukemisen jälkeen jää jäljelle epämiellyttävä havainto siitä, että ehkä itsekin kykenisi samanlaiseen pahuuteen. Sen vuoksi kyseessä on ikivihreä tarina, jota on vaikea unohtaa.

4. King, Stephen, Uinu, uinu, lemmikkini, s. 488, Tammi 2017

Stephen Kingin (1947-) pelottavimmaksi tarinaksi nimetään usein 1983 julkaistu Uinu, uinu, lemmikkini (Pet Sematary), joka on tarinamuotoon muovattu tutkielma kuolemasta. Teemaa tutkitaan monelta eri kantilta, ja tämä tehdään sijoittamalla ajatuksia ja tekoja erilaisten henkilöhahmojen edesottamuksiin. Varsinainen tarina kertoo Creedin perheestä, jonka kissa jää auton alle. Lemmikki haudataan aivan erityisen maaperään, ja pian kissa palaa takaisin elävien kirjoihin. Tai ainakin melkein. Joka tapauksessa mikään ei ole enää entisellään. Tarinan yleisenä sanomana on oman tulkintani mukaan se, että kuolema on päätepiste, joka kaikesta surusta ja lopullisuudesta huolimatta on se kaikkein pienin paha kestettäväksi.

Lukukokemus onnistui tekemään vaikutuksen myös odottamattomilla tavoilla. Näin öisin tavallista enemmän aamulla vielä muistissa olevia unia, ja iltaisin huomasin katselevani pimeitä nurkkia hieman tarkemmin. Varsinaisia painajaisia en nähnyt, mutta kirjan teemoja kyllä mietiskeli myös silloin, kun ei ollut itse tekstiä lukemassa. Muistan olleeni teoksesta kiinnostunut varhaisteininä ja nyt olen iloinen, että luin teoksen vasta aikuisena.

3. O’Barr, James, The Crow Special Edition, s. 272, Gallery 13 2017

Muistan The Crow’n ennen kaikkea Bruce Leen (1940-1973) pojan Brandon Leen (1965-1993) tähdittämästä elokuvasta, mutta tarina kerrottiin alun perin sarjakuvan muodossa. James O’Barr (1960-) koki teini-ikäisenä hyvinkin suuren menetyksen, ja tunteitaan käsitelläkseen hän ryhtyi piirtämään ensimmäisiä The Crow -sivuja vuonna 1981. Julkaisu tapahtui 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun molemmin puolin.

Tarinan päähenkilöt Eric ja Shelly joutuvat raa’an murhan kohteiksi. Syystä tai toisesta Eric jää puhuvan variksen ansiosta elämän ja kuoleman väliin suremaan. Hän ei elä, mutta ei ole kuollutkaan. Kipua, surua ja kostonhimoa hän kuitenkin pystyy tuntemaan. On siis aika kostaa pahantekijöille kuolemassa, kun kerran elämässä sitä ei voinut tehdä. Juonen yksinkertaisuudesta seuraa, että lukija pääsee keskittymään ennen kaikkea kuvien ja tekstin luomaan tunnelmaan, joka onkin sitten kovaa kamaa. Piirtäjä on onnistunut siirtämään tuntemansa tuskan ja syyllisyyden niin hyvin paperille, että ajoittain omaa lukemistaan on pakko jaksottaa: ahdistus alkaa hiipiä paperilta lukijalle asti.

En ihan heti halua lukea The Crow -sarjakuvaa uudelleen, mutta ajatuksissa se pyörii vielä pitkään.

2. Waltari, Mika, Sinuhe egyptiläinen, s. 786, 56. painos, WSOY 2008

Mika Waltarin (1908-1979) Sinuhe egyptiläinen päätyi luettavakseni jouluna 1994. Löysin paikallisesta antikvariaatista ensimmäisen painoksen vuodelta 1945 hintaan 80 markkaa, mikä oli iso raha siinä iässä. Päätin lukea romaanin uudelleen aikuisena, ja olin iloisesti yllättynyt. Lukukokemus oli jäänyt muistoihin vaikuttavana jo teininä, ja sama tapahtui myös aikuisena. Ero oli siis merkittävä verrattuna siihen, miltä Tuntemattoman sotilaan lukeminen tuntui lapsena ja toisaalta aikuisena. Olin näin ollen vain muutamassa vuodessa saavuttanut uudenlaisen kypsyyden, joka sitten ilmeni kykynä vastaanottaa sanoma.

Tarinan kertojana on lääkäri Sinuhe, joka pääsee (tai joutuu) seuraamaan sivusta muinaisen Egyptin kulissien takaisia valtakamppailuja ja sotia Lähi-idän alueella 1300-luvulla eKr. Vasta reilusti aikuisena ensimmäisen lukukerran jälkeen ymmärsin, että Sinuhen tarinan pessimistinen sävy on Euroopassa vasta päättyneen toisen maailmansodan seurausta. Useat toistuvat sanonnat ”ei ole mitään uutta auringon alla”, ”kaikki on turhuutta” ja ”kaikki oli kirjoitettu tähtiin jo ennen syntymämme päivää emmekä voi sitä mitenkään estää” lienevät ainakin osaksi koettujen sotavuosien seurausta. Toisella lukukerralla esiin hyppäsi ennen kaikkea ”ruumiini heitetään virtaan eikä minua enää ole”. Tulkitsen tämän siten, että alan tunnistamaan myös oman kuolevaisuuteni.

1. Shelley, Mary, Frankenstein, s. 1995, Gummerus 1995

Mary Shelley (1797-1851) julkaisi Frankensteinin vuonna 1818 eli suurin piirtein 21-vuotiaana. Tarina sijoittuu kirjoitusajankohta huomioiden ”nykyaikaan”. Nuori Victor Frankenstein on innokas opiskelija ja tieteen harrastaja, joka kokoaa useista ruumiista ihmishahmon ja herättää sen henkiin. Ihmiset eivät kuitenkaan suhtaudu lempeään ”hirviöön” ystävällisesti. Lopulta luomuksesta tulee juuri sellainen kammotus, jollaisena häntä kohdellaan.

Olen lukenut Frankensteinin kahdesti. Ensin suomeksi parhaassa teini-iässä, ja myöhemmin englanniksi aikuisena Lontoon Heathrow’n asemalla odotellessani lentoa Atlantin valtameren yli. Molemmilla kerroilla lukukokemus oli samanlainen: ajatuksia herättävä. Kirjoitusajankohdan huomioon ottaen on merkittävää, että yhtenä teemana pohditaan tieteen harjoittamisen eettisyyttä. Vaikka jonkin asian voi tehdä, ei se automaattisesti tarkoita sitä, että niin pitäisi tehdä. Frankenstein mielletään yleensä kauhuromaaniksi, mitä se ei minusta oikeastaan ole.

En osaa tarkasti yksilöidä, miksi juuri Frankenstein on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen. Ehkä se vetoaa johonkin alkukantaiseen, ja samalla jättää ajattelemaan syvällisiä kysymyksiä, joihin ei taida edes olla vastauksia.